Kaikki alkoi oikeastaan jo vuonna 2003, kun en enää jaksanut valvoa öitä allergisen lapseni vuoksi. Päätin muuttaa toiselle paikkakunnalle ja "erakoitua" ihmisistä, jotka koin elämässäni liian haastaviksi. Siitä asti olen miettinyt sitä, miksi ihminen vaatii toisilta ihmisitä samanlaisia suorituksia ja meriittejä, kuin mitä he itse tavoittelevat. En minä halunnut olla se kiireinen uranainen, joka kulkee tukka putkella ees taas saamatta mitään järkevää ja kunnolla aikaiseksi. En muuten enää valvonut öitäni tämän ratkaisun jälkeen. Tuota mietiskelyä jatkuikin 10 vuotta, kunnes löysin ison palan kadonnutta itseäni ja aloin elää taas uudelleen, pitkän ja horteisen elämän vaiheen jälkeen.
Tällä hetkellä koen olevani elämäni kunnossa, 40-vuotiaana nautin elämän pienistä asioista päivä kerrallaan. En ole rahallisesti rikas, mutta henkisesti monin verroin rikkaampi kuin moni kanssasisareni tai -veljeni, jotka esittelevät hienoja talojaan ja luksusautojaan. Minä asun vuokralla pienessä puurivitalossa ja ajelen pääsääntöisesti vaaleanpunaisella mummopyörälläni. Mutta joku saattaa joskus nähdä minun huristelevan ihanan indigolapseni kanssa myös pienellä autolla. Silloin, kun kuskaan tätä ihanuuttani, kaikkein rakkaintani hänen harrastuksiinsa. Tai jos minulle itselleni iskee laiskuus ja haluan päästä vähän pidemmälle retkelle. Olen onnellinen pienessä olemuksessani ja nautin elämän pienistä asioista. Innostun helposti uusista asiosita ja kokeilen spontaanisti kaikkea järjetönstä ja jopa järjellistäkin. Siksi olen niin täynnä intohimoa ja janoan tätä elämää, joka edessäni avautuu.
